porinlatu Tarinoita reissuilta

Vaellus Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin

Rinkat autoon ja menoksi. Porista lähdettiin ajamaan kohti Kilpisjärveä perjantai-iltana 29.8.2025. Mukana oli 5 latulaista ja matkaa käsivarteen tehtiin läpi yön, välillä kuskia vaihtaen. Lauantaina aamupäivällä 1100 km ajourakka oli ohi ja oltiin perillä Kilpisjärvellä. Myöhäinen aamupala nautittiin paikallisessa hotellissa. Suunnitelman mukaan 1 latulaisista majoittui mökkiin Kilpisjärvelle ja suoritti sieltä käsin päiväretkiä lähialueille ja loput 4 lähtivät vaeltamaan viikoksi – tavoitteena käydä Suomen korkeimmalla kohdalla Haltilla.

Vaeltamaan lähdettiin Kilpisjärven luontokeskuksen kupeesta puolipilvisessä säässä. Kalottireittiä ei ennätetty seurata kovinkaan pitkään, kun pilviverho Saanan ympäriltä väistyi ja paljasti tuon muinaisen jättiläisen koko komeudessaan.

Tunturi horisontissa. Valoisa syyspäuvä vaikka pilviä taivaalla, etualalla kivikkoista maastoa ja vettä

Ensimmäisenä vaelluspäivänä kuljettiin reilu 12 km matka Saarijärven autiotuvalle ja majoituttiin teltoissa tuvan pihapiirissä. Saarijärvellä on vanha suljettu autiotupa sekä 2023 käyttöönotetut uudet varaus- ja autiotuvat. Kuvassa taustalla vanha Saarijärven autiotupa.

Silta oikeassa laidassa, ihminen kulkemassa. Maasto kivikkoinen.

Sunnuntaiaamu valkeni kauniissa säässä, auringon noustessa Saarijärven takaisten tunturien takaa (kuva). Aamupalan jälkeen noin klo 9 lähdettiin päivän etapille, joka nousi heti autiotuvan jälkeen Norjan rajaa myötäillen korkealle tunturiin. Tunturista Kalottireitti laskeutuu Kuonjarjoen autiotuvalle, jossa pysähdyttiin hetkeksi lounastamaan, kunnes matkaa jatkettiin aina Meekonjärven autiotuvalle asti. Autiotuvan pihapiiriin pystytettiin teltat, joissa majoituttiin seuraava yö. Meekonjärven rannassa on tiheää pienikasvuista puustoa ja kosteikkoa, minkä johdosta kyseessä oli vaelluksen ainoa paikka, missä mäkäräisistä oli jonkin verran haittaa. Päivämatkaksi muodostui noin 18 km.

Auringon nousun kultaama maisema. Etualalla kivikkoa ja matalaa vesistöä.

Meekonjärven autiotuvalta palattiin Kalottireittiä hiukan takaisin päin, jotta nähtiin komea putous, jonka yli Kalottireitti kulkee siltaa pitkin. Meekonjärven rantoja myötäilevä reittiosuus on varsin kivikkoinen ja paikoin hankalakulkuinen, vaikka pahimpiin paikkoihin on tehty pitkospuita. Vesistön läheisyys ja Meekonvaaran jylhän jyrkät rinteet ovat kuitenkin komeaa katseltavaa. Vuomakasjoen reunoilla reitti nousee hiukan korkeammalle rinteeseen, ja näkymät sen myötä paranevat ympäristöön.

Yläkulmasta kuvattu joki etualalla, loivaa tunturimaisemaa.

Vuomakasjärven jälkeen Kalottireitti kulkee Suomen korkeimman yhtenäisen vesiputouksen ohi. Pitsusköngäs on varmasti vaikuttava näky kaikkina vuodenaikoina.

Suomen korkein vesiputous (kuvan oikeassa reunassa) maisemassaan.

Pitsuskönkäältä matka jatkui Pitsusjärven autiotuvan kautta aina Haltin autiotuvan lähialueelle asti. Haltin autiotuvan välittömässä läheisyydessä on varsin kivikkoista, eikä telttapaikkoja käytännössä ole, joten monet telttakunnat perustivat leirin kauemmas tuvasta. Vaellusseurueemme löysi kiitettävän hyvän leiripaikan Haltijärven pohjoisrannalta. Illalla Haltin autiotuvalle kiirehti vaeltajia, jotka olivat saaneet tiedon tiistaille luvatusta vesisateesta ja pilvisestä säästä, joten he halusivat huiputtaa Haltin hyvän sään aikaan. Hetken aikaa vaellusseurueemme pohti Haltin huiputtamista iltahämärissä, mutta reilun 18 km päiväetappi painoi vaakakupin telttaan pötkölleen menon kannalle.

Tunturiylänköä, taustalla matalahkon näköisiä huippuja. Pilvipoutainen valoisa päivä.

Tiistaiaamu valkeni puolipilvisessä säässä ja aikainen aamu lupaili mahdollisuutta huiputukseen kirkkaassa säässä. Aamupalaa valmistaessa pilvet alkoivat kuitenkin hiljalleen kertymään Haltin huipun ympärille ja pian lähes koko laaksokin peittyi pilviverhoon. Kapuamista Haltille päätettiin lykätä tunnilla kerrallaan ja seurata säätilan kehitystä. Sade ajoi vaeltajat välillä telttaan odottelemaan sään selkenemistä ja keräämään voimia edessä olevaan koitokseen. Useamman lykkäyksen jälkeen takarajaksi kapuamiselle asetettiin puolipäivä, minkä jälkeen Suomen korkeimmalla kohdalla päätettiin lähteä käymään. Yksi vaeltajista päätti kuitenkin jäädä pitämään leiriä silmällä, koska oli jo aiemmin Haltin huipulla käynyt. Niinpä Suomen korkeimmalle kohdalle lähdettiin kolmen vaeltajan voimin. Pilviharson verhoamassa säässä ei paikoin montaa metriä eteensä nähnyt. Voimakas tuuli ja tuiverrus eivät helpottaneet nousua, vaikka tuuli onneksi kävikin pääosin selän puolelta. Rajapyykille 303B saavuttiin reilun tunnin kapuamisen jälkeen. Näkyvyys huipulla ei ollut häävi, mutta kokemuksena nousu Haltille pilviverhon keskellä on sekin omalla tavallaan varsin mielenkiintoinen ja mieleenpainuva. Alaspäin laskeuduttaessa myös pilviverho rupesi rakoilemaan ja sää selkeytymään.

Rajapyykki ja ihmisiä Haltin huipun kivikossa, sumu peittää maiseman.

Leiriin päästyämme pistimme leirin kasaan ja palasimme 7 km päähän Pitsusjärven autiotuvalle, jonne leiriydyimme telttoihin yöksi. Illalla auringonlasku Pitsusjärven takaisten tunturien taakse oli puolipilvisessä säässä varsin näyttävä.

Auringonlaskun tuntureiden taa, vesistö tuntureiden edessä.

Keskiviikkona 3.9. Pitsusjärveltä palattiin Kalottireittiä Pitsuskönkäälle pilvisessä ja tihkuisessa säässä. Vuomakasjärven kohdalla poikkesimme Kalottireitiltä Vuomakasjärven länsipuolelle parit kahluupaikat ylittäen, sekä kiersimme Meekonvaaran länsi- ja eteläpuolitse takaisin tutulle Meekonjärven autiotuvalle. Matkaa kertyi noin 14 km. Koska sattui olemaan Urho Kekkosen syntymäpäivä (125 vuotta Kekkosen syntymästä), päättivät vaellusporukan kaksi polkujuoksuharrastajaa pinkaista läheisen Saivaaran päälle, jonne on kiinnitetty Kekkosen muistolaatta. Sää suosi polkujuoksijoita, sillä autiotuvalta käsin huiputus oli suoritettu kahdessa tunnissa ja taivaalta alkoi vihmoa vettä samalla hetkellä, kun he palasivat autiotuvalle. Näkymät Saivaaran päältä olivat huomattavasti paremmat kuin Haltilta.

Tunturi- ja vesistömaisema, yläviistosta, kalansilmäobjektimaisesti.

Torstain siirtyminen Meekonjärven autituvalta Kalottireittiä Saarijärvelle tuntui ehkä yllättäen monesta vaeltajasta raskaimmalta vaelluspäivältä. 18 km siirtymiseen sisältyi puolenkilometriä nousua ja lähes saman verran laskua. Vaikka torstaina synkkiä pilviä oli aika ajoin näköpiirissä ja taivas koko päivän pilvistä harmaa, niin kuin ihmeen kaupalla sadetta ei saatu niskaan.

Perjantaina sää suosi ja lämpötila nousi päivän mittaan kesäisiin lukemiin, yli 20 asteen. Saarijärveltä suunnattiin Muurivaaran päälle katsomaan maisemia ja sieltä otettiin suunnaksi länsi, kunnes palattiin Kalottireitille ja jatkettiin reittiä pitkin. Viimeiselle vaelluspäivälle tuli mittaa noin 15 km. Kilpisjärvellä juhlistettiin viikon vaellusta tuhdilla ravintolaillallisella ja saunomalla pitkän kaavan mukaan.

Näkymä tunturinlaelta. Vasemmall kivipaadessa teksti: Suomi 1925

Lauantaiaamuna Kilpisjärvellä nautittiin jälleen monipuolinen hotelliaamiainen, minkä jälkeen suunnattiin nokka kohti Poria. Porissa oltiin myöhään lauantai-iltana monta muistoa rikkaampana.

Porin Ladun vaellusryhmän vetäjä Eemeli Lappalainen kiittää kaikkia mukana olleita.

Teksti ja kuvat: Eemeli Lappalainen

porinlatu Tarinoita reissuilta

Paratiisissa käytiin – UKK-vaellus 2024

Vaellusviikkoa lähdettiin suunnittelemaan varsin myöhään, vasta kesän kynnyksellä. Timon (puheenjohtaja Timo Korhonen) ehdotuksesta kohteeksi otettiin UKK-puiston pohjoisalueet reitillä Raja-Jooseppi – Kiilopää.

Vaelluksen alustava reittisuunnitelma oli kulkea Luttojoen ylityksen jälkeen Kiertämäjärvien itäpuolitse kohti Peuranampumapäätä, jonka kautta huiputettaisiin Kuikkapää. Kuikkapäältä reitti jatkuisi Muorravaarakan ja Pirunportin kautta Paratiisikurulle (alla) ja Sarvijoen latvoille. Sieltä Sotavaaranojan, Taimenlammen, Kulasjoen ja Taajoslaavun kautta kuljettaisiin Kiilopäälle. Vaelluksella oltaisiin kuusi yötä telttamajoituksessa. Päiväkohtaiset vaelluskilometrit tulisivat vaihtelemaan noin kuudesta 18 kilometriin.

Kuruun virtaava kapea puro, jossa putous. Yleiskuva, kivikkoiset seinämät, vihreä kasvusto rinteen juurella..
Paratiisikurun perukoilla virtasi pieni puro putouksineen. Paratiisissa myös pari lampea ja valtavasti mehukkaita mustikoita.

Lauantai 31.8. Raja-Jooseppi – Alempi Kiertämäjärvi

Porin Ladun vaellusviikko alkoi Raja-Joosepista. Vaellusnelikko pääsi ensin Turun Ladun bussissa Kiilopäälle ja Porin Ladun polkujuoksuohjaajan Jesse Salmisen autokyydillä Kiilopäältä Raja-Jooseppiin. (Kiitos kyyditsijöille!) Lähtöpisteessä oltiin lauantaina klo 16 jälkeen, joten ensimmäisen päivän vaellus oli lyhyehkö. Ensimmäinen yö vietettiin laavulla Alemman Kiertämäjärven rannalla. Yhdelle vaeltajista se oli ihka ensimmäinen yö laavulla.

Neljä ihmistä syksyisissä retkeilyvaatteissa, rinkat selässä, vaellussauvoja käsissä. Lähdössä ylittämään siltaa, joka näkyy heidän välistään.
Raja-Joosepista lähdössä. Rinkat painavimmillaan.

Sunnuntai 1.9. Alempi Kiertämäjärvi – Peuranampumapään pohjoispuoli

Toinen vaelluspäivä alkoi sumuisissa tunnelmissa ja matka jatkui Kiertämäojan vartta etelään. Lounastauko pidettiin Ylemmän Kiertämäjärven autiotuvalla, minkä jälkeen poikettiin polulta metsään ja hakeuduttiin yöksi Peuranampumapään pohjoispuolelle lammen rantaan. Vaellusnelikosta kaikki majoittuivat teltoissa. Vajaan 15 kilometrin matkaan saatiin yksi kahlattava vesistöylitys ja loppupäivään mukavasti nousumetrejäkin.

Sumu alkanut hälvetä, mäntymetsäinen saari näkyy harmaan taivaan ja vedenpinnan välissä.
Aamun sumu alkoi hälvetä Alemmalla Kiertämäjärvellä, kun sen rantapolkua lähdettiin kulkemaan.

Maanantai 2.9. Peuranampumapään pohjoispuoli – Muorravaarakan autiotupa

Vaellusviikon kolmas päivä oli pisin ja rankin. Kuiva kesä oli laskenut vedenpintoja ja kuivattanut kokonaisia kartalla näkyneitä lampia. Lähes koko päivä vaellettiin tuntureilla, joten kuivuuteen varauduttiin juomalla aamulla paljon vettä ja täyttämällä kaikki mukana olleet juomaputelit. Lämpötila kohosi päivällä kesäisiin hellelukemiin, eikä avotunturi tarjonnut suojaa auringon paahteelta. Onneksi rinteiltä onnistuttiin löytämään pieni soliseva puro, josta vettä saatiin täydennettyä, muuten olisi voinut Kuikkapää jäädä huiputtamatta. Illasta laskeuduttiin luonnonkauniin Tiuhtelmakurun kautta Muorravaarakan autiotuvalle. Puolet nelikosta yöpyi tuvassa, puolet teltoissaan. Telttoja Muorravaarakalla oli paljon, mutta tilaakin alueella niille hyvin riitti.

Kolme vaeltajaa kulkee tunturiylängöllä rinkkoineen, ovat selin kuvaajaan. Kuuma ilma, yhdellä näkyy paljaat käsivarret.
Tunturiylängöllä oli tänään lämmin.

Tiistai 3.9. Muorravaarakan autiotupa – Sarvijoen latvat

Vaellusviikon neljäntenä päivänä vaellusnelikko suuntasi kaukaa katsottuna melko uhkaavankin näköisen Pirunportin kautta Paratiisikuruun. Paratiisikuru oli nimensä veroinen ja kurussa nautittiin paratiisin runsaasta ja mehevästä marjasadosta. Kurusta noustiin Siliäselän päälle, missä ensin sadekuuro ropsautti vettä vaeltajien niskaan, minkä jälkeen tunturin tuulet huolehtivat kostuneiden varusteiden tehokkaasta kuivaamisesta. Vaelluspäivän päätteeksi leiriydyttiin Sarvijoen latvoille.

Retkeilijä tulossa kivikkoisessa kurussa ylämaata. Taaempana toinen retkeilijä. Taustalla eri sävyissä sinisenä kauampana olevia rinteitä.
Pirunporttiin kipuamassa.

Keskiviikko 4.9. Sarvijoen latvat – Taimenlampi

Vaellusviikon viidentenä päivänä siirryttiin Sarvijoen latvoilta Taimenlammelle. Päivän etenemistahti oli leppoisa ja poikkeuksellisesti lähes koko päivä kuljettiin polkuja. Yksi pieni vesistöylitys kahlaamalla ja toinen Porttikosken siltaa kulkien. Taimenlampi houkutti pulahtamaan – jos ei nyt aivan uimaan, niin ainakin pesulle. Täältäkin löytyi jonkin verran puolukoita, mustikoita ja kaarnikoita (variksenmarjoja) aamupuuron päälle.

Jokiuoma, jossa vesi matalalla, kivikkoista, vettä. Vastarannalla mäntyjä ja niiden takana rinne.
Näkymä leiripaikan rannasta Sarviojan latvoilta.

Torstai 5.9. Taimenlampi – Taajoslaavu

Vaellusviikon kuudes päivä alkoi reippaalla nousulla Lankopään päälle, mitä seurasi yhtälailla reipas laskeutuminen Kuivalammen rantaan. Siitä lounastauolta matka jatkui Kaivoslaksoon, jossa puron äärellä nautittiin tovi lämpimästä syyspäivästä ja metsämarjoista. Loppupäivä seurattiin Kulasjoen varren polkua Taajoslaavulle, jonne myös leiriydyttiin yöksi. Viimeisen vaelluspäivän vastainen yö oli selkeä ja selvästi kylmin. Yökukkujat pääsivät nauttimaan kirkkaasta tähtitaivaasta ja onnistuipa yksi vaeltajista näkemään revontuliakin – vaimeita vaaleita revontulia olikin näkynyt lähes jokaisena yönä. Selkeän reitin varrella oleva laavu oli jo varattu yön yli -retkeläisille, joten nelikkomme nukkui teltoissaan.

Vihreitä tunnelitelttoja erämaajärven rannalla, ilta-auringossa.
Taimenlammella.

Perjantai 6.9. Taajoslaavu – Kiilopää

Vaellusviikon viimeisenä päivänä Taajoslaavulta siirryttiin Kulasjoen vartta Luulammin kahvilaan, jossa nautittiin makoisat pullakahvit. Kiilopään etelärinteiden puolelta kierrettiin vaelluksen päätepaikalle. Suomen Ladun Kiilopää tarjosi puitteet saunoa ja pestä vaelluksen rasitukset pois sekä mahdollisuuden nauttia maittava päivällinen. Porin Ladun neljän hengen vaelluspartio kiittää ja kuittaa mahtavasta viikosta.

Vaeltaja tunturimaisemassa, laaksossa, katse kohti pari metriä leveän puron ylitystä. Vaivaiskoivuja, katajia. Aurinkoinen sää, muutama pilvenhaituva sinisellä taivaalla.
Nousu kohti Kiilopäätä alkaa pian.


Vaellustarina on julkaistu alunperin Instagramissa @porinlatu heti vaelluksen jälkeen. Tekstiä on tähän lisätty vain vähän. Instagramissa lisää kuvia, myös kuljettu aika ja kilometrit. Kuvat Eemelin kamerasta.

porinlatu Tarinoita reissuilta

Muotkatuntureilla syyskuun alussa – latulaisen vaelluspäiväkirja

Porin Ladun syysvaellus alkoi Parkanon asemalle ajellen aamuyöllä 3.9. Sieltä nelikkomme hyppäsi junaan ja VR:n lakanoihin Rovaniemelle saakka (perillä kello 11.15). Rovaniemeltä matka jatkui pian bussilla Muotkan Ruoktulle Karigasniemen tien varteen – perillä olimme puoli kuuden jälkeen. Illalla elvyimme Ruoktun isännän Hans Niittyvuopion tarjoilemaa taimensoppaa syöden ja joenvarressa ulkoillen.

Seuraava tarina on kirjoitettu illalla nukkumaan mennessä puhelimeen lyhyesti näpytellen. Siitä on kirjoitusvirheiden korjailun lisäksi muokattu vain sen verran, että se olisi jossain määrin ymmärrettävä muillekin kuin kirjoittajalle itselleen.

4.9. sunnuntai

Peltojoki oikealla, vasemmalla kulkemamme polku. Taivas pilvinen, maisema syksyinen, ei kovin ruskainen vielä.


Hyvin nukuttu yö, matkan väsymykset pois. Kello 7 jälkeen väki alkoi heräillä ja puurovesikin pian porista, 9 jälkeen siviilikassit säilöön Hansille. Pitkään kuljettiin polkua Peltojoen eteläpuolta, lounastettiin puoliltapäivin. Jatkettiin matkaa hiukan joesta loitompana, ja suunnistajien arvio joenylityspaikan läheisyydestä piti paikkansa – hiukan vielä kuljettiin rantaa ennen kuin huomattiin merkit, joista matkalla kohtaamamme Inarista tullut reissaaja oli kertonut. Ylityspaikka oli helppo – liki suvantoa ja matalaa vettä pyöreiden kivien päällä, mutta sen verran leveä joki oli siinä kohtaa, että kylmä vesi alkoi pakottaa jalkoja. Koska ei satanut, raikkaiden jalkojen kuivaamisesta sai nauttia rauhassa.

Palattiin vielä alavirtaan Lahtisen viehättävälle pienelle kämpälle. Siinäpä oli seinässä säiden piiskaamaa puuta! Sisällä olisi kuulema ollut Sinuhe egyptiläinen luettavaksi. Lahtiselta polkua Alemmalle Harrijärvelle, johon emme vielä leiriytyneet, vaan jatkoimme ylemmälle. Siellä Timon mukaan oltiin oltu 9 vuotta sitten viimeinen yö. Itse en muistanut. Kaunis paikka, teltatkin löysivät paikkansa, vaikka maasto melko muhkuraista olikin. Jokin vesilintu ui ja siivilöi ruokaa nokallaan, myöhemmin illalla iso parvi pikkulintuja pyrähteli tunturi- ja vaivaiskoivuissa. Sää mitä mainioin. Vettä pirskotteli muutamaan otteeseen vähän, mutta todella vähän. Kello nyt 21.30.

5.9. maanantai

Vähän kuhmuraiset olivat yön petipaikat. Aurinkoinen lämmin aamu. Tuulinen viileä ilta, teltat laitettiin pystyyn juuri pienen sateen alkaessa. Reitti: Aamulla lähdettiin Ylemmän Harrijärven länsirannalta Luolikkokuruun, siitä tunturikoivikkoa lounaaseen. Oikealle jäi kohta pitkähkö Honkavuoman latvajärvi. Siitä muutaman puron päässä pidettiin lounastauko.

Jokin nimeämätön satula kuljettiin, maisema muuttui tunturiylängöksi/paljakaksi. Tuuli aika tavalla, mutta pidettiin tauko rinkkojen suojassa. Siinä tavattiin myös retkellä ollut nelihenkinen perhe. Ihan yksin ei siis olla kuljettu (eilen 2 ihmistä + koira Lahtisen kämpällä). Oli aika tavalla viileää, kun Paanneojan varteen leiriydyttiin. Ihmeesti kuitenkin pieni leiriliikkuminen (ja lisävaatetus) auttoivat, eikä koko iltaa tarvinnut viettää makuupussissa.

6.9. tiistai


Päivän sää: vaihteleva. Aamu valkeni tasaisen harmaana, mikä enteili sateista. Tuuli kuitenkin toi ja vei nopeasti sekä sateen että auringon. Aurinko lämmitti kovasti ja siinä samassa saattoikin alkaa sataa, ja tuuli oli melko hyinen. Päivän erityinen: Sateenkaari. Päivän sana: mänty. Mitä milloinkin oli ”tuon männyn” luona – reitti, vessa jne. Päivän eläin: lapintiainen. Porojakin nähtiin, sopivan kaukaa. Meitä oli varoitettu hirvaitten uhitteluajasta. Paanneojalta jonkin karttaan nimeämättömän töppyrän yli, yhytettiin postipolku, joka välillä hävisi – lounas syötiin rehevässä jokilehdossa. Sen jälkeen kohtuullisen vaativa kapean mutta vuolaan joen ylitys, ensin kapeampi haara tunturikoivunrunkosiltaa pitkin, sitten se kiikkerämpi kiveltä kivelle -osasto, ja sitten Urroaivin yli. Kaksi vastaantulijaa postireitillä juuri ennen kuin itse käännyimme sieltä kohti Cevrejohkaa. Tarpin suojissa mukava kokata illalla. Pyörre! (Hetken kesti ennen kuin muistin tuosta pyörre!-merkinnästä, että joen kivien välissä muljahteli hieno pieni häränsilmä.)

7.9. keskiviikko

Karua tunturiylankoa, taustalla muita pyöreälakisia tuntureita. Taivaalla pilviä, vain vähän taivasta näkyy.


Sää suosinut! Ei voi muuta tämän päivän jälkeen sanoa. Kylmä (lounais)tuuli mutta poutaa, usein aurinkoistakin – ilta upea. Aamulla tyyntä ja teltat kosteita, kylmää muttei pakkasta. Puolella väestä vilunväreitä ja heräilyä yöllä, vaatteiden lisäystä vaikka meidän mielestämme ei edes ollut niin kylmä että olisi periaatteessa tarvinnut palella. Päivän eläin: poro. Yhdellä tunturiylängöllä useita laumoja. Sarvipäät seurasivat meitä tarkasti katseella mutta johdattivat laumansa sitten toiseen suuntaan. Myös riekkoparvi nähtiin (pyrähti niitä parvi eilenkin). Muita ihmiskulkijoita: pari heppua ohitettiin kauempaa, pari ihmistä ja koiraa kulki myös illalla vielä jossain majapaikkapuron toisella puolella.

Heti aamulla puron/joen ylitys, kuivin jaloin. Kuljettiin pitkähkö matka mönkijäuraa poroaidan vieressä, sen alussa kahluu: Rátnojohka ja Stuorrávzi, josta pitkäkinttuisin loikkasi kuivin jaloin. Näiden jalkahoitojen jälkeen poroaidan portista upeaan lehtoon, joka oli punaisenaan ruohokanukanmarjoja. Hieno puro pudotteli vieressämme alas koko nousun ajan. Siitä itään Geatkrbassille, jota pistelimme eteenpäin pari kolme kilometriä ennen kuin parin kivihuipun vierestä laskeuduimme alas ja ylitimme vielä purosen ennen leiripaikkaa.

8.9. torstai

Yöpymispaikka retken paras – en tainnut juuri kääntyilläkään nukkuessa. (Vasta 4.50 kävin ulkona, oli jo päivä alkanut valjeta.) Kun telttaan palattua asettauduin toiselle kyljelle, edellinen ”nukkumapakara” ilmoitti itsestään, ja koko koipea hetken jomotti – ilmeisesti se koko yön paikallaan olo.

Tänään pystyin pakkaamaan kaiken alle 2 tunnissa! Olen käyttänyt 2 t 15 min kun aikaa on ollut.

Uskomattoman hieno sää. Koko viikon lämpimin päivä, suuri osa päivästä auringonpaistetta. Välillä kuljin paitahihasillani, ja ensimmäistä kertaa alkoi tehdä mieli uimaan. Tyydyttiin kuitenkin vain kerran huuhtomaan jalat. Aamulla tupsahdin suoraan Geatkebasajajoen ylityspaikalle, sieltä hetki kuljettiin jokivartta. Hieman jokivarsikosteikkovarvikkorämmintää, ja muun muassa koivun (ja vetäjämme Timon) avustamaa akrobatiaa yhden pikku-uoman yli. Leukakin otti vähän osumaa (toiseen) koivunrunkoon, kun piti varmistaa, etten horjahda veteen vaan maahan rähmälleni. Oltiin kuultu, että ”Nirvajoki on helppo kun ensin päästään sinne”. No niin se olikin… leveähkö mutta helpohko ylitys.

Vielä yksi ylitys kuivin jaloin, kuivan maan lounas (yleensä ruokailtiin virtaavan veden äärellä), samoin ylitys juuri ennen viimeiselle leiripaikalle tuloa. Loppumatkasta oltiin yhytetty karttaan piirretty polku (mönkijäura). Selkeä mutta ankea reitti. Leiripaikan liki hirvittävästi mustikoita (ylipäänsä marjoja oli retkellämme tosi paljon, myös juolukoita, puolukoita ja variksenmarjoja; myös pari karpaloa ja lakkaakin vielä tapasin). Kyllä niitä tulikin syötyä, enempi olisi varmaan ollut jo epäterveellistä! Viimeinen retki-illallinen syötiin auringonpaisteessa mutta niin se vain viileni tämäkin lämmin päivä. Otan takin päältäni ja kömmin makuupussiin.

9.9. perjantai (tämä on kirjoitettu marraskuussa)
Yöllä oli ollut pakkasta, maa ja teltat kuurassa, vesikassissa jäätä. Aamupalan ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen haikein mielin jätettiin retken viimeinen leiripaikka taaksemme ja seurattiin uraa, kunnes noin kolme kilometriä kuljettuamme tulimme asutuksen luo (välillä pysähdyttiin syömään puolukoita). Sieltä haettiin reitti tielle niin, että ettei tarvinnut kulkea kenenkään pihan läpi, ja alettiin ihmetellä missä kohdin noustaan bussiin. Varmuuden vuoksi soitettiin Eskelisen Lapinlinjoille ja saatiin kuulla, että kunhan ollaan tienvarressa ja viittilöidään kuljettajalle, hän ottaa meidät kyytiin, ja näinpä teki. Muotkan Ruoktulta nousi bussiin pari matkalla nähtyä kulkijaa. Päivällä, päiväkävelyllä ollessani maastosta palaili muuta aiemmin nähtyä väkeä.

Sauna ja kalasoppa maistuivat, ja Hansin tarinat. Unikin maistui mökin lakanoissa.

Lauantaina 10.9. noustiin Ruoktulta bussiin kello 11.15. Parkanossa 2.16, ja siitä kotiin… Öinen matkanteko (paitsi jos saa nukuttua) ei ole herkkua, mutta kauas on pitkä matka… ja reissu kokonaisuudessaan oli mitä mainion.

Terveisin ”Muuan kulkija”